Alumnin tervehdys Abakukselle

Tervehdys,

Kun kuulin, että etuoikeuteni olisi kirjoittaa alumnin terveiset vuosien varrella säväyttäneelle ainejärjestölleni, ajattelin aloittaa nämä terveiset lupaamalla, ettei tästä tule semmoista väsyneen geneeristä opiskelu- ja työelämää vertailevaa ”malttakaa opiskella, elämän parasta aikaa, työelämään ei ole kiire, blaahblööh” jne. saastanjauhantatekstiä. Samalla ajattelin välttää nolot kielelliset krumeluurit ja usein meidän kaikkien akateemisia pieruja vaivaavat liian monimutkaiset lauserakenteet. Nyt aloitan kuitenkin pahoittelemalla lupauksien pettämistä.

Olen itse nyt vuodenpäivät yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä lähinnä opettaa, että kyllä vain, ihmiset ovat yksilöitä ja saat tehdä ihan mitä haluat; samalla toki muistuttaen, että ihmiset elävät ja selviytyvät osana yhteisöjä*. Toisin sanoen, voin elää niin kuin haluan, mutta sinun ei ole pakko elää minun kanssani. Kokemukseni perusteella se jälkimmäinen osa on vaikeampi muistaa, mihin luulen myös monen viime aikoina intensiivisesti elinympäristönsä jakavan voivan samaistua. Harva täällä kuitenkaan pärjää yksin; viljelee ja metsästää ruokansa, kulkee omin lihasvoimin hengailemaan keskenänsä ja viihdyttää itseään snäppäilemällä itselleen, miten perkeleen hienoja kuusenjuuria tuli taas syötyä päivälliseksi. *(ja viimeiset kymmenen tuhatta vuotta osana yhteiskuntaa. Uniikki Hararilainaus, 2011).

Monessa mielessä meidän Abakuksemme muistuttaa minua sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Nyt meinaan esimerkiksi sitä, että se tuntui olleen aina siinä semmoisena, vaikka vastuuta sen ylläpitämisestä tuli välteltyä kuin perjantaiaamun demoja. Semmoisena oman olohuoneentuntuisena rakastavana ja hauskana kiinnekohtana jännittävässä mutta tuntemattomassa, mitä meistä suurimmalle osalle opintojen alku Jyväskylässä taisi olla. Viime aikoina ajatuksenjuoksultaan erityisemmätkin ovat vissiin huomanneet, ettei asiat täällä rullaa niin hyvin, elleivät kanssaihmiset ole valmiita antamaan itsestään muiden eteen. Kiitos sinne, minne se kuuluu. Kenties se vaihteleva menestys opetuksessakin liittyy osin siihen, ettei opekaan täysin tiedä mistä puhuu.

Niin, muistaakseni opiskellessa mielessä oli usein paljon tärkeämpiä asioita kuin opettaminen. Jos se kuitenkin jotakuta kiinnostaa, niin se sujuu ihan hyvin, sinultakin. Muistan, että moni meistä mietti opiskellessa sitä, että eipä sitä ole tullut yliopistossa opittua kuin parhaimmillaankin vähän anatomiasta, eikä suurimmasta osasta ole edes tulossa terveystiedon opettajia. Mutta kyllä me opitaan toisiltamme niin maan pirusti.

On meinaa varmaan ollut helpompiakin hetkiä aloittaa työura opettajana. On myös ollut helpompia vuosia olla abalainen. Noin 80 prosenttia työajasta sitä huomaa hyödyntävänsä sitä, mitä oppii Ilokivellä, kun kysyy ”Miten menee?”, ja vastaus ei vastaakaan skriptiä. Yllättävän paljon muuten myös siellä opehuoneessa. Lisäksi on korvaamatonta oppia semmoisia erilaisten kohtaamisten luomien ihmisryhmien hengenluonnin ja heittäytymisen taitoja, joista tiettyjä nyansseja voi oppia vain Talvipäivillä tai sillä kriittisellä hetkellä, kun huomaa, ettei muitakaan taida kiinnosta se nokkahuilukurssin ryhmätyö. Joskus näissä hetkissä onnistuttu ja mokattukin yhdessä, ja joskus hienosti ihan omin voimin. Kiitos ja anteeksi.

Niin siitä opehuoneesta vielä! Sitä on tullut kasvettua teidän kanssa aika paljon viime vuosina. Muistan, kun n. 2015 keväällä pohdittiin porukalla sitä, mitä muuta sitä opiskelisi valmistumisen jälkeen, että voisi jatkaa opiskelijaelämää. Niin sitä vaan jaettujen naurujen, rakastamisten, pettymysten, epäonnistumisten, anteeksipyyntöjen ja -saamisten sekä muutaman vapun jälkeen on teidän kanssanne kasvettu sen verran, että nykyään ihan mielellään kantaa vastuuta omista palleroista. Odotan innolla, että saan joskus jakaa taas yhden elämäni yhteisön abalaisen kanssa. Mutta niin, sillä ei tosiaan taida olla niin kiire.

Toivottavasti paljon on oikein, ja jonkin verran väärin, myös jatkossa.

Hagos

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *